Minä ja koira

Sanna ja Daphne

Kun perheeni muutti rivitalosta ensimmäiseen omaan kotiin hiljaisen omakotitaloalueen laidalle, naapurusto oli yht’äkkiä täynnä karvaisia hännän heiluttajia. Olin tuolloin vasta kouluaan aloittava 6-vuotias, jolla oli paljon luovia harrastuksia, mutta vähän leikkikavereita. Muistankin tutustuneeni ihmiskavereiden sijasta ensin koirakaveri Sannaan, joka oli naapuruston toisella puolella asustava Harmaa Norjanhirvikoira. Se kaivautui aina naapurin aidan ali ja istuskeli pihatiellä katselemassa hiljaista omakotitaloaluetta - yleensä niihin aikoihin, kun ekaluokkalaiset sattuivat pääsemään koulusta. Saatoinkin ennen kotiintuloa rapsutella ja silitellä tätä kippurahäntäistä koiraa useita tunteja päivässä, ennen kuin edes tiesin, mikä se oli nimeltään.

Samalla tavalla kuin John Grogan kuvaa ensimmäistä koiraansa, “Pyhää Shaunia”, bestseller-kirjassaan “Marley & Minä”, koirana, johon hän tulee aina vertaamaan elämänsä muita koiria, minä vertaan kaikkia tekemiäni nelijalkaisia tuttavuuksia hirvikoira-Sannaan. Minun perheelläni ei ole tähän päivään asti ollut omaa koiraa, mutta Sanna on, ja tulee aina olemaan, minun ideaalimustini, jonka kanssa leikin ja juttelin, kun en päässyt tai halunnut mennä muiden lasten leikkeihin.

Sanna kuoli 11-vuotiaana, kun olin juuri täyttänyt 10-vuotta. Se oli tullut jo niin vanhaksi, etten ollut nähnyt sitä enää moniin kuukausiin. Surtuani “Pyhän Sannani” kohtaloa, aloitin perheessämme kova koiran lobbaaminen. Vanhempani eivät tosin olleet ajatuksesta yhtä mielissään, vaan totesivat minulle, että naapurustossa oli paljon muitakin koiria, joiden kanssa voin leikkiä. Muihin lapsuuteni koirakavereihin kuuluivatkin Sannan “pikkuveli”, Saksanpaimenkoira Doni, kiharakarvainen noutaja Oona, sekä hoitokoirani Daphne.

Daphnella on erityinen paikka sydämessäni. Se oli Länsigöötänmaanpystykorva, joka oli paljon Sannan näköinen ja kaltainen. Kiltti ja kärsivällinen, paikallisen eläinlääkärin koira. Lenkitin ja hoidin Daphnea, koska sen omistajat eivät lastenhoidolta ehtineet sitä aina tehdä. Muistan yhä, kuinka 13-vuotiaana tunsin oloni oikeaksi koiran omistajaksi, kun sain käydä Daphnen kanssa pitkillä lenkeillä. Daphnen hoitaminen vain voimisti rasittavaa lobbaamistani kotona, mutta olen kiitollinen, että vanhempani eivät taipuneet jatkuvaan nurinaani.

Miksi koira?

Vaikka olenkin kasvanut ympäristössä, jossa minun tuli aina huolehtia joko pikkusisarestani, kissastani tai äidistäni, olen alkanut ymmärtää koiran omistamiseen liittyvän vastuun vasta nyt. Elämäni on tasaisempaa ja itsenäistymisen suuret alkumullistukset, kuten ammattiin opiskelu ja kotoa muuttaminen, ovat jo takana päin. Elämäni on nyt stabiilimpaa, ja stabiilius on se, mitä koira minulle edustaa. Koira on rytmi, jolle ymmärrän oman elämäni tekevän oikeutta vasta nyt.

Ja koska vaadin elämältäni tietynlaista kaavallisuutta, sopisi lemmikki siihen varsin mainiosti. Monet ympärilläni olevat ihmiset mieltävät minut vahvasti kissaihmisenä, koska olin kissan omistaja 11 vuoden ajan, läpi kaikki kouluvuoteni ekaluokkalaisesta abiturienttiin. Persialaiskissa Minni oli minulle rakas eläinkumppani, jota kukaan tai mikään ei voi minulle korvata. Mutta koska olen aktivoitunut huomattavasti sitten teinivuosieni, koira sopisi tämän hetkiseen rytmiini kissaa paremmin. Nykyisenä aktiiviliikkujana, jona koulukaverini eivät minua todellakaan muista, pystyisimme koiran kanssa tarjoamaan toisillemme seuraa ja puuhaa, jota 5 vuotta yksin asuneena alan jo kovasti kaivata.

Minni ei ikinä ymmärtänyt kameroiden päälle.

Miksi Blogi?

Ja kun tajusin valmistuvani seuraavan 6 kuukauden sisällä ammattikorkeakoulusta siihen unelma-ammattiin, joka olen tehnyt vakituisesti jo kahden vuoden ajan, tajusin, että nyt saattaisi olla oikea aika sille ensimmäiselle omalle koiralle! Talous, aika ja sydän sanovat viimein “kyllä”, mutta järki on sitä mieltä, että koska olen astumassa tuntemattomalle maalle, asiaan olisi hyvä perehtyä perusteellisesti etukäteen. Päätinkin siis nykyaikaisena ihmisenä kouluttaa itseni koiranomistajaksi paitsi koirakirjallisuuden ja “koiratreffien”, niin myös ihmeellisen interwebsin avulla. Blogi onkin oivallinen keino myös kanavoida koirakuumetta luovalla tavalla - ja varmistaa se, etteivät kaverini kuuroudu koirapälinästäni. Tämän blogin tarkoitus onkin seurata minun matkaani keltanokasta koiranomistajaksi.